Jääkiekon turvallisuudesta on keskusteltu vuosikausia. Lasten liikunnan parissa työskentelevät ovat jopa ehdottaneet, että jääkiekon aloittamisikä olisi sopivimmillaan kymmenen ikävuoden jälkeen. Saadakseen motoriseen liikemallimuistiinsa huippujääkiekossa tarvittavia valmiuksia on jääkiekon harrastaminen aloitettava kuitenkin reilusti alle kymmenen vuoden iässä. Varusteilla ja pelaamistapaa koskevilla säännöksillä on turvallisuutta pyritty lisäämään.
Hyvin paljon kiekkopiireissä on pohdittu ns. taklauskiellon tai taklauksen rajoittamisen järkevyyttä. Nykysäännösten mukaan taklaus on sallittu vasta nuoremmassa C juniori-iässä, jolloin pelaajat ovat noin 14-vuotiaita. Jääkiekkojunioreiden kokohaitari kyseisessä iässä on huomattava. Suomalaisen pituuskasvukäyrästön mukaan 14-vuotiaiden keskipituus on 161 cm normaalihajonnan (+ 2SD) ollessa 144 – 178 cm. Jääkiekossa suositaan kuitenkin kookkaita pelaajia, joten pisimmät lähentelevät 190, pienimpien ollessa kokohaitarin alapäässä. Pelaajat ovat saattaneet harrastaa jääkiekkoa tuohon ikään tullessaan jo peräti kymmenen vuoden ajan. Käytännössä tämä tarkoittaa, että pelaajien vauhti luistimilla on huomattava.
Taklauskiellon lopulta poistuessa kaukalossa on kaksi joukkueellista innokkaita pelaajia, joiden kokoero on valtava, joiden vauhti on valtava ja – joiden taklaustaito tai taklatuksi tulemisen taito on ala-arvoinen. Loukkaantumisia tulee väistämättä ja loukkaantumisten vakavuus ei välttämättä ole vähäpätöinen. Meillä Suomessakin on tehty tutkimuksia (Mölsä ym) joissa osoitetaan, että nuorten vammat lisääntyvät huomattavasti siirryttäessä C juniori-ikään. Esimerkiksi yläraajavammojen (ranne, kyynärpää, olkapää) riski on x6 suurempi kuin luokkaa nuoremmalla ryhmällä. Itse toimin eräässä nuoremmassa C-juniorijoukkueessa toimihenkilönä ja ”jääkiekkolääkärinä” ja pidän sitä joukkuetta nyt esimerkkinä taklauskiellon ja sen poistumisen seurauksia tarkasteltaessa.
Kesän jälkeen neljässä ensimmäisessä pelissä kaikissa oli erilainen luonne. Ensimmäinen peli mentiin, kuin keväällä laitumelle päässyt vasikka – vauhti oli päätä huimaava, kunnes yksi taklaus pelin puolivälissä latisti tunnelman. Vastustajan joukkueen yksi pelaajista joutui laitataklauksen uhriksi ja joutui sairaalaan saaden selkärankaansa vaurion, joka pitää pojan poissa ainakin kaksi kuukautta kentältä. Taklaaja ja taklatuksi tullut pelaaja eivät eronneet muista pelaajista kentällä taitotasonsa tai moraalinsa vuoksi, joten tilanne oli vain uuden taklausluvan ja alhaisen taklauskokemuksen ansiota.
Joukkueen valmentaja piti pelin jälkeen noin tunnin luennon jääkiekon turvallisuudesta ja käski poikia tuomaan ennen seuraava pelimatkaa aikaisemmin kesällä jaetun joukkueen periaatteita käsittelevän ”pelikirjan”, jossa oli yliviivaustussilla oltava merkattuna lauseet vastustajan ja terveyden kunnioittamisesta.
Toinen peli esimerkkijoukkueella oli ulkomaalaista joukkuetta vastaan ja edellisen ottelun taklausepisodi näkyi edelleen poikien otteessa arempana pelaamisena. Kolmatta ja neljättä peliä varten matkustettiin pääkaupunkiseudulle. Kolmannen pelin tuomareiden ote peliin oli ”niuhomaisen” tiukka (kuten isäntänä olleen joukkueen joukkueenjohtaja asian ilmaisi). Peli pelattiin kuitenkin hyvässä järjestyksessä ja taklauksia opeteltiin puolin jos toisinkin ilman vaurioita.
Neljännessä pelissä (joka oli samana päivänä kolmannen pelin kanssa) tuomarilinja oli täysin erilainen. Tuomarit sallivat erittäin rajut taklaukset, kädet ylhäällä suoritetut taklaukset ja lisäksi jättivät puhaltamatta selviä loukkaantumisen aiheuttaneita laitataklauksia, ryntäyksiä ja polvitaklauksia. Joukkueen pojista lopetti kolme pelaajaa kesken ottelun loukkaantumisen vuoksi ja useita muita rajusta pelaamisesta johtuneita loukkaantumisia sattui pelin aikana. Yhdellä pojalla lisäksi pelin jälkeen todettiin niskan alueen ”whiplash injury”, pään retkahdusvamma rajun taklauksen seurauksena.
Jälkimmäisen pelin videokuva-aineistoa ja tiukasti tulkittaessa voisi tuomareiden linjaa pitää mahdollisesti hyväksyttynä henkilökohtaisena linjaustulkintana, jos puhuttaisiin liigatason ammattilaisjääkiekosta. Tuomareilla on kuitenkin viimekädessä vastuu pelin tapahtumista ja joukkueesta neljä pelaajaa saa pelin lopettavan vamman, on linja epäilemättä ollut liian löysä ”kovan pelin” hyväksymisen suhteen.
Vastustajajoukkueen valmentaja tulkitsi pelin menneen ”hieman överiksi”, ja samalla itse myös tunnusti pelaajiensa pelanneen kohtuuttoman kovaa peliä. Valmentajilla on vastuu jääkiekkoon liittyvästä kasvattamisesta. Vastustajaa ja vastustajan terveyttä kunnioittavaksi kansalaiseksi kasvattaminen lähtee valmentajasta. Mikään peli ei ole niin tärkeä, että pelaajille annettaisiin lupa vastustajan telomiseen.
Vastuu jääkiekon turvallisuudesta kuuluu juniorikaudella epäilemättä meille kaikille aikuisille, jotka toimimme juniorijääkiekon parissa. Säännöksillä voidaan varmasti parantaa turvallisuutta, mutta täytyy muistaa, että motorinen liikemuisti kasvavilla lapsilla kehittyy yllättävän varhain. Poistamalla taklaukset nuorilla junioreilla, aiheutetaan jääkiekon taklauksessa kohtuuttomia vaaratilanteita juuri 14-vuotiaana. Olisiko taklausikärajan vetäminen hieman alemmaksi kuitenkin järkevämpää? Nuoremmilla pelaajilla vauhti ei vielä ole päätä huimaava ja poikien kokoerot eivät ole valtavia, jolloin taklausten oppiminen mahdollisesti olisi turvallisempaa. Lisäksi seurojen on otettava kantaa ja ohjattava valmentajiensa käyttäytyminen yleisten eettisten periaatteiden mukaiseksi. Tuomareiden asenne juniorijääkiekkopelejä puhaltaessaan on oltava huomattavan holhoava; on puututtava viallisiin, suojaa antamattomiin varusteisiin kovalla kädellä. Kohtuuttoman kovaa peliä pelaavat pelaajat muuttavat varmuudella pelityyliänsä, jos istuvat jäähyllä tai joutuvat ennen aikaisesti peli pelin jälkeen suihkuun.
Hannu Hirsimäki
Suomen Jääkiekkolääkäri ry
Puheenjohtaja