Artikkeli on julkaistu -90 luvun alussa TYKS:n lastenklinikan sisäisessä lehdessä ”Lapsus”.

 

Jari Sinkkonen: Pienistä pojista kunnon miehiä

Kirjan tarkastelu alkaa aina sen kansista. Kovakantisena, poikamaisen sinivoittoisena, koruttomana kirjana, kirja sopii hyvin jokaisen alan harrastajan ”parempaan” kirjahyllyyn. Kannen kuvassa pieni poika on juuri ottanut pusakan puoliksi pois päältänsä ja on siten naamioitunut pusakan sisälle. Ei tarvitse olla kovinkaan vilkkaan mielikuvituksen vallassa, kun voi ajatella pojan minuuden piileksivän pusakan sisäpuolella ja kirjailija, lastenpsykiatri Sinkkonen, pyrkii kurkistamaan pusakan alla piileksivän pojan sielunelämään.

 

Esipuheessansa kirjoittaja esittelee kirjansa olevan pitkän ajan unelma. Kustantaja oli puhelimen välityksellä houkutellut Sinkkosen lupautumaan kirjan tekijäksi. Vuoden ajan hän oli katsonut elämää kirjan läpi ja lopulta kirjan valmistuttua pusakan sisältö oli tyhjä. Mainitsiko kirjailija oman pusakkansa vai kansikuvassa olevan pojan pusakan, jäi epäselväksi. Molemmat ajatukset lienevät mahdollisia.

 

Kirja ei ole kasvatusopas vaan kirjailijan ajatuksien luettelo: koskien poikien erilaisempaa elämää; koskien ajatusta, että pojat ovat sittenkin erilaisia kuin tytöt; koskien ajatusta, että poikien kasvatus on erilaista kuin tyttöjen.

 

Alkuvaiheessa kiinnitetään huomio poikien yliedustukseen lastenpsykiatrisessa potilasmateriaalissa. Nimenomaan psykiatrisessa sairaalassa poikia on huomattavasti enemmän kuin tyttöjä. Kirjoittaja kertoo yhden, selvän vastauksen syyksi poikien yliedustukseen: pojat ovat aggressiivisia ja enempää koti kuin koulukaan ei tule tämän tuhoavuuden kanssa toimeen. Lastenpsykiatrinen osasto ottaa vastaan lasten vihamielisyyden ilmaukset, pysyy hengissä ja on hylkäämättä lasta. Yhteisöllä ei ole keinoja käsitellä jäsentensä tuhoavuutta.

 

Pieni väkivaltainen poika ei voi tunnustaa ympäristölle olevansa heikko ja avuton, niinpä hän luo jatkuvasti tilanteita, joissa muut saavat kokea avuttomuutta. Psykiatrisessa hoidossa olevan lapsen historiasta löytyy kliseemäisiä tarinoita onnettomasta lapsuudesta, väkivaltaisesta, alkoholisoituneesta perheestä, sarja eroja tärkeistä vanhemmista. Lasta on mahdollisesti riepoteltu sijaiskodin, oman kodin ja lastenkodin välillä.

 

Toisaalta lapsi voi jäädä psyykkisesti yksin ja avuttomaksi sisustuslehtien sivuilta poimitussa mallikodissakin. Juuri niihin ympyröihin eivät heikkoudet ja epätäydellisyydet mahdukaan.

 

Kirjan ensimmäinen osa käsittelee aggressiota eri muodoissa ja varsinkin sen vaikutuksesta kasvattamisessa. Lyhyenä yhteenvetona voisi mainita, että sekä lapsella että aikuisella saa olla vihamielisiä tunteita, joiden kanssa on tultava toimeen.

 

Toisessa osassa lähdetään nykyaikaisen psykiatrian tavoin tutkimaan lapsen – siis lähinnä poikalapsen – kehitystä vauvasta alkaen. Kirjoittaja heittää ajatuksia herättävän kysymyksen, voiko kaikki ongelmat johtua aina äidistä; voiko lapsen perusturvallisuuden syntyminen ja varhainen kehitys olla yksin äidin ponnistelujen ja hänen saatavilla olonsa varassa. Kirjoittaja huomauttaa että onhan vauvalla muitakin suhteita – isä, isovanhemmat, sisarukset.

 

Kirjoittaja antaa kaiken kunnioituksensa äidille kasvattajana, mutta varsinkin pienet pojat tarvitsevat isän ja miehen mallia. Psykoanalyyttinen suhtautuminen kastraatiopelkoineen värittää kirjoittajan referaatteja kuuluisista analyytikoista. Käydään läpi oidipuskompleksin kolme eri ratkaisua ja tutkaillaan lopulta latenssi-ikäisen ongelmia.

 

Kolmannessa osassa kirjoittaja heittää hätääntyneeltä vaikuttavan kysymyksen ”Mihin isät katosivat?” On eronneita, perheistä ulos heitettyjä, psyykkisesti sairaita, alkoholisoituneita, työnarkomaaneja ja uranluojia. Miehiä, jotka ovat tyytyneet elämään vaimonsa tossujen alla, ilman omaa mielipidettään. Näistä miehistä ei pojan kasvulle ole muuta tukea kuin varoittava esimerkki. Kirjoittaja korostaa, että myös isää tarvitaan lapsen kasvattamisessa. Yleinen isättömyys on lisääntyvässä määrin ongelma kehittyvälle poikalapselle.

 

Pienistä pojista kunnon miehiä on kirja, joka esittelee kirjoittaja Jari Sinkkosen mielipiteitä elämästä ja kasvattamisesta. Sen kaikkein tunnetuin mielipide on ilmeisesti ajatus, että poikalapsen täytyy saada leikkiä pyssyleikkejä kuten satoja vuosia ennenkin. Pieni poika ei kuvittele olevansa polviaan myöden veressä ja suolenpätkissä ammuskellessaan nallipyssyllä kaikkea liikkuvaa.

 

Kirja on myös kasvattamisen kiemuroissa tuskailevalle vanhemmalle hakuteos moneen muuhun teokseen, joihin tekstissä viitataan ja jotka referenssiluettelossa oikeaoppisesti löytyvätkin. Kokonaisuutena kirja on hyvä sekä mielipiteen ilmaisuna, että asiaan innostavana oppikirjana. Tiukan psykoanalyyttinen ote kirjan keskivaiheilla varjostaa kirjan sisältöä tavalliselta lukijalta. Ilmeisesti se antaa kirjasta ammattiauttajalle vielä enemmän kuin tavalliselle sukankuluttajalle.

 

Kirja on julkaistu WSOY:n Elämänkoulussa -sarjassa, jonne se aihepiirinsä vuoksi eittämättä hyvin sopiikin.