(Artikkeli on julkaistu Turun Sanomien yleisön osastossa alla mainittuna päivämääränä)

Kollega Aki Äijälä esitti väitteen: “Niinpä oikea hoito lapsen äkillisessä korvatulehduksessa on kolmen vuorokauden mittainen seuranta, hoitona särkylääkkeet ja korvaa puuduttavat tipat.” Uskallan vahvasti olla hänen kanssaan eri mieltä.

Oikea hoito on katsoa korvaan silloin, kun se on kipeä. On aivan eri asia mitä päätät sen jälkeen, kun olet korvaan katsonut. Voi olla, että toteat virusperäisen punoituksen, ehkä hieman kuulakasta eritettäkin, mutta päätät olla hoitamatta ja katsot korviin myöhemmin uudelleen – nimenomaan seuraat tilanteen kehittymistä. Ei riitä, että hoitaja vastaanottotilasi ovella kertoo, että sitä kipua nyt vaan seurataan ja odotellaan kuinka käy.

Itse katson kymmeniä korvia päivittäin – olen tehnyt niin jo pian kymmeniä vuosia – ja edelleenkään en omista välinettä, jolla voisin katsoa korvaan puhelimen, ovisilmän tai muun vastaavan avulla. Korvaan on ihan oikeasti katsottava silloin, kun se on kipeä.

Olen asettanut itselleni selkeät kriteerit korvien hoidossa: jos korvassa on tuoreen näköinen, keltainen märkä, hoidan varmuudella antibiootilla. En itse ainakaan haluaisi pääni sisälle aktiivista märkäpaisetta, joka hyvällä tuurilla puhkeaa tärykalvon läpi aiheuttaen ulos näkyvän vuotavan korvatulehduksen, tai – myös hyvällä tuurilla – tyhjenee avautuneen korvatorven kautta nenänieluun, tai huonommalla tuurilla aiheuttaa kartiolisäkkeen tulehduksen (mastoidiitin) tai vielä pahemman hengenvaarallisen märkäkertymän aivoihin (aivoabscessi) – mainittakoon, että Suomen Lääkäriliiton ensimmäinen puheenjohtaja Max Okerblom menehtyi 1900-luvun alussa aivobscessiin, joka oli lähtöisin välikorvan tulehduksesta.

Ensimmäisenä antibioottikuurina käytän suositusten mukaan yleensä amoksisilliinia (se on todistettavissa Kelan ylläpitämistä tilastoista), toisena, jos märkä ei kontrollissa 2-4 viikon kuluttua ole häipynyt, jotain tuhtimpaa – ja yleensä kalliimpaakin – antibioottia. Jo kolmannen perättäisen kuurin yhteydessä täytyy pohtia korvan kaikkein homeopaattisinta hoitoa: tuubitusta. Korvan puhkaisemisesta akuutin tulehduksen ja märkäkertymän yhteydessä ei ole vastaavaa hyötyä.

Tehty reikä tärykalvossa umpeutuu muutaman tunnin kuluessa ja on siten täysin hyödytön – ellei lapsi sitten ole toivottoman kipeä, jolloin paineen poistaminen on tietenkin inhimillistä.

Ihan eri asia on, jos havaitset välikorvan olevan huonosti ilmastoitunut, kuulakasta eritettä sisältävä ontelo. Tärykalvo voi olla sisään vetäytynyt ja korvan kuulo on huonontunut. Silloin on paikallaan seuranta, mutta silloinkin näkökontrollissa. Uusi terveysviranomaisten suosima laite, tympanometria, on taas yksi tapa vähentää ihmisten kontaktia potilaaseen. Korvaan on edelleenkin katsottava, jotta näet miten tilanne kehittyy.

Sekä kollegan mainitsema särkylääke-tippa-hoito että myös yllä mainittu tympanometria, ovat tapoja pyrkiä minimoimaan terveydenhuollon kustannuksia. Niillä ei ole mitään tekemistä lääketieteen kanssa. Ihmisläheinen suhtautuminen potilaaseen ei salli kenenkään sanoa, että “Odottele sen korvakipusi kanssa, se joko paranee tai pahenee, jos kolmen päivän kuluttua olet edelleen siinä oven raossa norkoilemassa, niin katsotaan sitten – vai laittaisinko silloinkin katsomatta antibiootin. Se olisi ainakin halvempi vaihtoehto.”

Ihmisten terveys sekä terveyden ja sairauden hoito ovat nykyisin kuumia poliittisia nappuloita. Lääkekorvauslaissa lailla vaaditaan piraattituotteiden käyttöä lääkkeenä – rinnastettuna tekijänoikeuslakiin olisi se sama, kuin että musiikkiteollisuudessa Suomessa sallittaisiin vain halvat piraattikopiot myyntiin.

Nyky-yhteiskunta pyrkii ottamaan terveydenhuollon omiin, julkihallinnollisiin käsiin, ikävä vain että se maksaa – sekä lääkkeet että työvoima. Ihan kaikkea ei voi vaatia ilmaiseksi. Tosi on, että lääkäreiden etiikka myydään julkishallinnollisella puolella halvalla ja kuitenkin meidän lääkäreiden tulisi olla aina ja varauksettomasti potilaan asian puolella. Hyväksymällä moinen käytäntö korvakipuisten lasten kohdalla uhrataan ihmisläheinen, potilaan parhaaksi tarkoitettu hoito ja huolenpito politiikan alttarille taloudellisuuden nimissä.

Päättäjien pitäisi ajatella asiaa lasten kannalta, ja miksei korvakipuisten aikuistenkin. Vai olisiko sittenkin parempi että kansanedustajan ja julkishallinnollisen päättäjän ikä saisi olla korkeintaan kaksi vuotta. Saataisiin edes jotain järkeä päätöksentekoon.

Hannu Hirsimäki LT, Lastentautien erikoislääkäri

Julkaistu 13.11.2005 3:06:32