Artikkeli on julkaistu ”Kiekkolehti” lehdessä vuonna 2001

Lapsi liikkuu luonnostaan. Liikunnallisessa kehityksessä on luonnollisia vaiheita, jotka ovat kaikilla lapsilla samankaltaisia. Pieni vauva liikuttaa kaikkia raajoja kokonaisvaltaisesti ja mahdollisesti vielä huutaakin liikkumisen tahdissa. Muutamaa hetkeä myöhemmin vauva oppii kääntymään ja pian ryömimäänkin. Noin puolivuotiaana lapsi oppii konttaamaan ja käyttää tätä ”nelivetoa” oman maailmansa laajentamisessaan. Keskimäärin vuoden iässä lapsi oppii kävelemään ja maailma laajentuu entisestään, kun uusia virikkeitä alkaa tulvia lapsen tietoisuuteen. Myöhemmin kävelyyn liittyy juokseminen ja hyppeleminenkin.

 

Liikkumisen kehittyminen ja sosiaalinen kehittyminen kulkevat käsi kädessä. Perinteisesti 1-vuotis kakku syödään aina käsin, koska motoriikka ei ole vielä riittävästi kehittynyt lusikalla syömiseen. Lusikan käyttöön riittävä motoriikka saavutetaan noin puoli vuotta myöhemmin ja kaksivuotiaana lapsi syö jo tottuneesti omalla lusikalla.

 

1½ ikävuoden jälkeen lapsi alkaa muodostaa eri leikkejä mm. ”piiloutumis-palaamis – leikit” tulevat kuvaan mukaan. Kaksivuotias lapsi leikkii jo joustavammin, mutta leikkii lähinnä yksistään ilman, että ottaisi osaa muiden lasten leikkeihin.

 

Riisuutuminen ja pukeminen vaativat myös motoriikan kehittymistä ja kolmevuotias lapsi onnistuukin siinä jo moitteettomasti. Kolme vuotta on myös se ikä, jolloin lapsi ”suuntaa katseensa” ulospäin ja kestää jo hetken olla erossa äidistään.

 

Neljän vuoden ikäinen lapsi leikkii toisten lasten kanssa vuorovaikutuksessa ja jäljittelee oman sukupuolensa vanhemman toimintaa. Viisivuotias kertoilee tarinoita ja pystyy jo keskittymäänkin johonkin tehtävään joksikin aikaa. Kuusivuotias lapsi toimii jo kaveriryhmässä ja vuotta myöhemmin maailma aukeaa, kun lapsi tulee seitsemänvuotiaaksi, jolloin keskittyminen onnistuu jo yli puolen tunnin ajaksi. Tämä on tietenkin huomattu myös koululaitoksessa, jolloin varsinainen koulutoiminta alkaa.

 

Luonnollisin liikunta on itsestään tapahtuvaa eli spontaania liikuntaa. Yleisin liikunta on perheen parissa tapahtuva liikkuminen retkeilemällä, pelejä pelaamalla, uimalla jne. – ns. perheliikunta. Monipuolinen spontaani liikunta auttaa lapsia hahmottamaan tilaa ympärillään ja johtaa vähitellen tavoitteelliseen motoriikan oppimiseen

 

Liikunnan avulla lapsi saa elämyksiä jotka positiivisena ollessaan ovat tärkeitä minäkuvan ja omanarvon kehitykselle. Kaikkein paras ajankohta motoristen taitojen ja liikemallien kehittymiselle on kymmenen ensimmäistä ikävuotta, jolloin liikemuisti on parhaimmillaan. Liikemuistin avulla opitaan uusia sovellutuksia aikaisempiin suoritusmalleihin.

 

Sopivasti ja kohtuullisesti annosteltuna spontaani liikunta auttaa luuston kehittymistä kasvuvaiheessa. Vastakohtina ovat toisaalta immobilisaatio, jolloin liikkumaton ja kuormittamaton luusto haurastuu, ja toisaalta liian kova harjoittelu. Immobilisaatio on toisinaan välttämätön – mm. luunmurtuminen yhteydessä immobilisaatio toteutetaan kipsillä. Esimerkkejä liian kovasta fyysisestä rasituksesta kasvukaudella löytyy mahdollisesti läheltäkin, mutta tyyppiesimerkkinä pidetään kehitysmaiden ns. lapsityövoima syndroomaa. Jatkuva, raskas ruumiillinen työ ja vähäinen ravinto aiheuttavat lasten palautumatonta pienikasvuisuutta.

 

Harjoittelemalla voidaan lisätä kudosten liikkuvuutta, mutta voidaan myös aiheuttaa vääristyneitä staattisia jännityksiä ruumiiseen. Alusta lähtien venyttelyharjoitukset ovat tärkeitä, jotta lihakset palautuvat suorituksen jälkeen normaaliin pituuteen. Venyttelytapahtumasta on syytä tehdä sosiaalinen tapahtuma urheilusuorituksen jälkeen, jotta siihen kiinnitettäisiin riittävästi huomiota.

 

Voimaharjoittelun aloittamisen ajankohdasta keskustellaan jääkiekkopiireissä hyvinkin kiivaasti. Fysiologisen kehittymisen myötä, varsinkin pojilla, kiinnostus oman kehon lihaksistoon lisääntyy murrosiän kynnyksellä. Silloin voidaan voimaharjoittelu ottaa mukaan liikuntaan. Erittäin tärkeää on opetella oikeat suoritustekniikat riittävän kevyillä painoilla, tai paremminkin tangon sijasta pelkällä sauvalla. Vasta, kun tekniikka on valmis, voidaan painoa lisätä.

 

Anaerobinen liikkuminen ”tuntuu pahalta” ja varsinkin alle kymmenvuotiaalle se on tuomittavaa. Liikunnan täytyy tuntua kivalta. Tavoitteellinen kestävyysurheilu tulisi aloittaa vasta murrosiän jälkeen. Järjestelmällisellä liikunnalla ei ole käytännössä vaikutusta lapsen hapenottokykyyn ennen kymmentä ikävuotta. Harjoittelulla on merkitystä urheilusuoritukseenkin lähinnä liikemallien ja elämäntavan oppimisessa.

 

Jokaiselle lapselle täytyy antaa mahdollisuus liikuntaan. Lasten kanssa täytyy kokeilla eri liikuntamuotoja eivätkä vanhemmat voi tehdä lopullista valintaa siitä, mikä on lapsen tapa liikkua tulevaisuudessa. Vanhempien tehtävä on luoda lapselle mahdollisuus liikuntaan ja kaikessa täytyy edetä lapsen ehdoilla. Alle kymmenvuotiailla lapsilla lajeja tulee kokeilla enemmänkin, jotta liikunnasta saadaan riittävän monipuolinen, sekä motorisesti että elämyksellisesti.

Lapsi itse lopulta valitsee lajinsa!

 

 

Hannu Hirsimäki

Suomen Jääkiekkolääkäri ry

Puheenjohtaja