Ironman 70.3 World Championship Zell am See

Viime sunnuntaina kisattiin ensimmäisen kerran Ironman 70.3 MM-kisat Euroopassa, aikaisemmin kisat on pidetty Pohjois-Amerikassa. Tällä kertaa pelipaikkana oli Itävallan Zell am See. Zell am See on aivan mahtava kaupunki järjestää isoja kansainvälisiä kisoja, sillä fasiliteetit on aivan loistavat. Maisemat ovat henkeäsalpaavan kauniit ja ihmiset alueella todella ystävällisiä.

Menimme kisapaikalle jo hyvissä ajoin keskiviikkona, sillä ajatuksena oli käydä katsastamassa kisapaikat kunnolla ennen sunnuntain starttia. Zell am Seen kisan pyöräreitti on todella raskas pitkän ja paikoin jyrkän ylämäkiosuuden vuoksi. Pituutta nousulla on yhteensä13 km, joista kaksi viimeistä noustaan jyrkimmillään 15% kulmassa. Ylämäen jälkeinen lasku on myös hyvin vaativa serpentiinimutkineen. Tämän osuuden ajaminen oli yksi asia mitä halusin käydä harjoittelemassa kisaa edeltävinä päivinä. Torstaina suuntasin tuohon mäkeen. Ylämäki meni sulavasti, mutta alamäki olikin sitten asia erikseen. Jo alkukurveissa tunsin, että jarrut eivät nyt toimi, kuten niiden pitäisi. Kilometrin laskun jälkeen alkoi kuulumaan räminää ja sen jälkeen PAM. Vauhtia 60km/h ja hetken jo kävi mielessä, että nyt ei käy hyvin. Onneksi sain etujarrulla vauhdin tippumaan ja pääsin ehjänä tien sivuun. Katsastin tilanteen ja olipa näky kun hiilikuitu oli palanut takakiekon jarrupinnasta. Jarrupalat olivat aivan sulaneet ja tulikuumat. Voihan paskat, oli päällimmäinen ajatus. Miten voi käydä taas näin? Pyöräongelmat ovat nimittäin olleet tuttuja tämän vuoden kisoissa, aina jokin asia on mennyt päin sitä itseään. No, ei auttanut kun lähteä selvittämään mistä uudet kiekot saisi pyörään. Kiekot löytyvät onneksi paikallisesta pyöräliikkeestä, mutta selvää oli että Mavicin treenikiekoilla tulen antamaan valtavasti tasoitusta pyörässä kilpasisaruksille. Asialle ei voinut mitään ja niillä mentiin mitä saatiin. Pääasia oli, että sain pyörän ajettavaam kuntoon ja pääsen sunnuntaina kisaan.

Pyöräongelmista selvittiin hyvin enkä antanut sen latistaa fiilistä tai valmistautumista kisaan. Sunnuntaina heti aamusta oli hyvä ja luottavainen olo tulevaan koitokseen. Odotukset olivat kisan suhteen korkealla, sillä valmistautuminen ja harjoitukset olivat menneet todella hyvin. Lähdöt oli porrastettu kisassa siten, että meidän startti (AG:t 18-24 & 25-29) oli päivän viimeinen. Meidän edellä starttasivat tytöt 45-54V. ja pojat +60V.

Uinti lähti hyvin liikkeelle, sain omasta uinnista hyvin kiinni ja pääsin letkaan uimaan. Noin 400m kohdalla musta- ja hopealakkisia uimareita alkoi näkymään vasemmalla, oikealla ja edessä. Pujottelu uintia oli edessä siis koko loppuosuus. Viimeinen 500m oli yhtä ruuhkaa, kun kaikki yrittivät vain uida kohti samaa kapeaa porttia, jossa luki swim exit. Siitä läpi ja kohti vaihtoa. Ei ollut hurraamista uinnissa, mutta edessä oli vielä kaksi pitkää osuutta.

Pyörä lähti mukavasti liikkeelle. Pyörän aikana yksi tärkein asia oli energiahuolto kuuman sään vuoksi. Lähdin toteuttamaan aikaisemmin hyväksi havaittua suunnitelmaa, geeliä ja juomaa tasaisesti koko matkan ajan ja viilennystä niskaan. Tavoitteena oli polkea napakasti alun tasainen pätkä ja siinä onnistuin mielestäni ihan hyvin. Alun tasaisen osuuden jälkeen alkoi sitten se ylämäki, jossa tavoitteena oli pitää yllä tasaista tehoa koko matkan. Muistin Lemmettylän Teemun ohjeet mäkiajosta, en lähtenyt vetämään ns. ylikylkien. Kilometrit taittuivat ja ajo tuntui ihan vahvalta loivemmassa mäessä, mutta kyllä reisipattia alkoi kiristämään kun mäki muuttui oikeaksi mäeksi. Ohittelin koko ajan muita kisailijoita ja jotkut olivat joutuneet jopa talutushommiin. Mäen päällä nopea keskittyminen tulevaan alamäkeen ja eikun vauhtia pyörään. Alamäki taittui mukavasti, vaikka takaraivossa oli muistijälki torstain haaverista. Matka jatkui vahvana aina 60km saakka, jonka jälkeen keho alkoi viestiä tulevista ongelmista. Kroppa kuumeni aivan valtavasti ja ensimmäiset vatsan väänteet ilmautuivat. Meno muuttui hankalaksi mitä pidemmälle matka eteni. Viimeiset 15km olivat aika vaikeat, mutta ajatus juoksemaan pääsemisestä helpotti oloa.

Juoksu osuus olikin sitten päivän raskain osuus. Jo heti alkumetreistä asti vatsa oli krampissa ja pistoksia oli pallean ja kylkien alueella. Yritin tehdä kaikkeni helpottaakseni tilannetta. Hiljensin vauhtia, juoksin, hölkkäsin ja välillä oli pakko pysähtyä. Sykkeen aleneminen mahdollistaa suuremman verenvirtauksen vatsan alueelle ja tämän seurauksena ruoansulatuksen pitäisi parantua. Hieroin vatsan aluetta, hengittelin syviä hengityksiä rauhoittaakseni palleaa ja ykäilin ylimääräiset imeytymättömät nesteet ja geelit pois. Huoltopisteiltä otin vain vettä, jotta vatsassa oleva sisältö hieman neutraloituisi. Olo helpottui hieman ja pääsin vihdoin juoksemaan edes jonkinlaista vauhtia. Loppua kohden sain juoksuun edes jonkinlaista tekemisen meininkiä ja vauhtikin rupesi olemaan sitä mitä sen olisi pitänyt olla koko juoksun ajan. Parantelin sijoitustani viimeisten kilometrien aikana muutamalla pykälällä.

Pettymys oli suuri maalissa. Kroppa teki nyt temput, eikä suostunut yhteistyöhön. Olo oli todella huono, sillä en ollut juoksun aikana saanut energiaa sisään lainkaan. Nyt olisi tarvinnut nesteytystä, mutta paikallisen SPR:n mukaan sitä en tarvinnut. Heittivät kylmää vettä niskaan ja tarjosivat vettä. Onneksi mukana oli omaa väkeä, joiden läsnäolo oli todella tärkeää. Vatsaoireet jatkuivat melkein läpi tuon illan ja energiaa en saanut menemään alas vasta kuin myöhään illalla.

Kiitos Kaisu, Eki, Raija, Jari ja Niina kun olitte mukana matkalla. Oli jälleen mukava kisareissu kun mukana oli läheisiä ihmisiä. Nyt katseet on suunnatta kohti tämän kauden isointa kisaa, nimittäin Hawaii Ironmaniin.