Ei mennyt Kuopio Triathlonissa niin kuin olisi pitänyt. Alkukesän hyvät kisat ja pari viikkoa takaperin Iisalmen sprintti onnistuivat todella mainiosti, mutta mikä meni mönkään Kuopiossa? Sen kun tietäisi, tulos olisi erilainen. Urheilu on joskus sellaista, että tulee todella huonoja päiviä eikä keho ole yhteistyöhaluinen ollenkaan. Näin kävi minulle Kuopiossa.
Edellisen yön paitamäräksi-hikoilu oli jo huono merkki kehon tilasta, eikä se aamulla sen kummoisemmalta tuntunut. Kisaan lähdin kuitenkin luottavaisin mielin, sillä takana oli hyviä onnistuneita harjoituksia, joissa meno on ollut todella vahvaa pienestä treeniväsymyksestä huolimatta. Olihan nyt tehty kisaan valmistavaa harjoittelua pari edeltävää päivää ja levätty hiukan enemmän.
Uinnissa jo selvisi, että kroppa ei toimi kuten pitäisi tällä matkalla. Olympiamatkalla tehojen tulisi olla koko kisan ajan lähellä anerobista kynnystä, joka tarkoittaa kunnon luukutusta lähdöstä maaliini. Kädet olivat kuin kaksi löysää spagetin pätkää ja voimat aivan jossain muualla kuin minun kehossa. Uintiin on tullut kesän harjoituksissa hyvää kehitystä, mutta se ei näkynyt nyt uinnissa. Vaihto meni nopeasti ja pääsin ajamaan pyörää Lavosen Suvin kanssa. Suvin kanssa on vedetty vuosien aikana monet kisat samassa pyöräporukassa ja tiesin, että Suvi on hyvä kampien pyörittäjä. Suvin kanssa lähdettiin matkaan tarkoituksena ajaa edelle päässeitä kiinni vuorovedolla. Aika nopeasti selvisi, ettei minulta löydy tänään pyöräjalkoja. Jalat olivat kuin puupökkelöt, joita yritin käskyttää jaksamaan. Voimattomuuden tunne kasvoi kasvamistaan matkan edetessä. Vetovuorot olivat tuskaisia, ja tuntui etten saanut edes peesissäkään kehoa palautumaan, kuten normaalisti pitäisi olla. Saatiin kuitenkin edellä ajavia naisia kiinni, vaikka oma meno tuntui vaan huonommalta ja huonommalta. Olo muuttui todella huonoksi 25km pyöräilyn jälkeen, päätä jomotti kuin siellä olisi joku lyönyt vasaralla samassa tahdissa kampien pyörityksen kanssa. Pam-pam-pam! Ei ollut helppoa todeta tilanne ja tehdä ratkaisu, en juokse tänään. Olo tuskin olisi tuosta ainakaan korjaantunut parempaan suuntaan. Jätin homman kesken ja kun nousin pyörän selästä, pää tuntui kuin se olisi räjähtämässä. Nopeasti otin kypärän pois päästä ja menin kadun varteen istumaan pää jalkojen välissä.
Kotiin pääsin nopeasti, sillä olihan tämä kisa ”kotona” Kuopiossa. Kotiovella ei voinut muuta miettiä kuin nukkumista. Olo oli aivan kamala, ihan kuin jyrän alle jäänyt. Buranaa naamariin ja sänkyyn. Olo hieman korjaantui, mutta harmittamaan jäi tämän kisan tulos aikalailla. Kotikisassa DNF.
It´s ups and downs, niin kuin elämä muutoinkin. Näitä pettymyksiä tulee, mutta niistä vain pitää nousta ylös ja jatkaa matkaa. Monia hyviä harjoituksia on takana ja onnistuneita kisoja, joten ei hätää. Urheilu on urheilua, se ei ole koko elämä. Pää vain pystyyn ja kohti uusia haasteita ja koitoksia.