Lapsen vastaanottotilanne on aina erilainen kuin aikuisen. Seuraavassa muutamia ajatuksiani ja mahdollisesti jopa ohjeita – sekä opiskeleville kollegoille että vanhemmille, jotka tulevat lapsensa kanssa vastaanotolleni.

Kuvat ovat minun ottamiani ja kuvissa esiintyvät henkilöt ovat antaneet kirjallisen luvan kuvien esittämiseen. Kirjoittelen ja lisään tekstiä tähänkin juttuun vähitellen, kun aikaa riittää.

Maailman normaalein asia on, että lapsi joskus itkee vastaanottotilanteessa. Itkevä lapsi ei ole merkki tilanteen epäonnistumisesta. Todellisuudessa esimerkiksi keuhkojen kuuntelu onnistuu joskus paremmin huutavalta lapselta, kuin lapselta joka pidättää hengitystä tai nippanappa edes hengittää.

Lapsen käyttäytyminen tietenkin muuttuu iän mukana. Vastasyntynyt on “kokovartaloitkua” parkuva vauva ja toisaalta vielä lapseksi määriteltävää 16-vuotiasta on käsiteltävä lähes kuin aikuista.

Alle 1-vuotias on yleensä helppo kiinnipidettävä. Ei juurikaan ole omaa tahtoa ja kiinnipitävän aikuisen voimat riittävät kevyesti lapsen hallitsemiseen.

1-2(3) vuotias lapsi taas on jo voimakkaampi ja omaa tahtoa on enenevässä määrin. 2-vuotias on jopa ehdottomasti aina omasta mielestään oikeassa. Hänen kiinnipitämiseensä tutkimisen aikana on oikeasti käytettävä voimaa – ei kuitenkaan väkivaltaa.

 

Tutkimusasento •Istuen, selkä äitiin/isään päin •Toisella kädellä halaus lapsen käsien yli •Toisella ote päästä korvan yläpuolelta

 

Pään kääntämisellä mahdollistetaan molempien korvien tutkiminen ja otsasta kiinni pitämällä voidaan katsoa suuhunkin

Yleensä tutkin aina lapsen saman kaavan mukaan. Siten varmistan, että en unohda mitään. Ensimmäisenä katson normaalisti korvat korvalampulla. “Toimenpide” on yleensä helppo, kivuton ja lapsi ei useinkaan vielä ehdi hiiltymään ennen korvien katsomista.

Vauvan tutkimista jatkan korvatarkastuksen jälkeen kuuntelemalla sydämen ja keuhkot. Sen jälkeen systemaattisesti päälaelta fontanelleista (aukileet) lähtien. Aukileiden pullotus tai kuopalla olo kertoo aina jotain. Käyn lapsen läpi ylhäältä alaspäin: korvalehdet, leuka, suu, kaula, kainalot, yläraajat, vatsa (maksa, perna), suolisto, nivuset (imusolmukkeet), genitaalit, alaraajat. Ja lopulta lonkkien stabiilius (vastasyntynyt), jonka jälkeen yleensä otan lapsen käsien varaan ja arvioin jäntevyyden, kävelyheijasteen tarttumisheijasteet.

Suuhunkin katson oikein spaattelin kanssa. Silloin näen mahdollisen sammaksen, kitalaen normaaliuden ja nielun tilan.

Pienen vauvan tutkimiseen liitän erittäin usein painon mittauksen vauvavaa’alla.

Lapsen iän karttuessa tutkimus hieman muuttuu ja eri osa-alueet tulevat tarkemmalle huomiolle. Hassua mielestäni on se, että korvien katsominen (jos siitä ei ole kipua aiheutuneita ennakkokokemuksia) on yllättävän vähän meteliä aiheuttava toimenpide. Kaikkein tärkeintä on tuo yllä olevasta kuvasarjasta nähtävissä oleva kiinni pitäminen. Jos raavaskin isä pitää lasta siten, että hän pääsee pyörimään, on tilanne periaatteessa menetetty.

Toinen hassu juttu on keuhkojen kuuntelu … en ole koko 20 vuoden aikana voinut ymmärtää, mikä siinä on pelottavaa. “Se on kylmä” sanoo 10-vuotias ja vauvakin päättää usein siinä vaiheessa nostaa metelin. Keuhkojen kuuntelu olisi ilman muuta parasta tehdä ylävartalon riisumisen jälkeen. “Paidan alle kurkistuskuuntelu” on aina epätäydellinen ja osa keuhkoista jää kuuntelematta. Itse “kuuntelen” lisäksi käsilläni. Sormien avulla saa tuntuman rintakehän liikkuvuudesta ja paljastaa toisinaan esimerkiksi astman. Tietenkin tahdikkuus täytyy säilyttää; kunnioitan luonnollisesti naispuolisen potilaan – tytön/naisen – häveliäisyyttä jos se kuuntelua vaarantamatta on mahdollista..

Kaikille pääsääntöisesti kurjin juttu vastaanotolla on suuhun ja nieluun katsominen. Vastaanotolleni on jopa tullut lapsi iloisesti ilmoittaen, että “Isä lupas että ei katsota kurkkuun”. Luonnollisesti isä on silloin luvannut liikoja, ja kurkkuun on katsottu – katsottu ja itketty, tai itketty ja katsottu.

Selän ja yleensäkin tuki- ja liikuntaelinten tutkimisen isommilla potilailla – käyn myöhemmin läpi. Se eroaa huomattavasti yllä esitetystä ja siihen liittyy muutamia mielenkiintoisia yksityiskohtia.

Hauska – niin tai onko se hauska vai traaginen – tapahtuma oli tässä vuosia sitten erään lääkäriaseman kahvihuoneessa. Ystäväni neurologi – aikuisten neurologi siis – kertoi minulle tullessani kahvihuoneeseen:

“Nyt muistan, miksi en halunnut lastenlääkäriksi. Sinun huoneestasi on kuulunut jatkuvaa huutoa ainakin yli tunnin ajan, minä en todellakaan jaksais moista.”

Kun pääsin takaisin huoneeseeni, katsoin työlistaani: Luonani oli käynyt 1½ tunnin aikana vain -96 syntyneitä lapsia. Silloin oli vuosi -98 joten kaikki rähjäävät olivat noin kaksi vuotiaita. Se on ikä, jolloin ääntä kuuluu eniten. Alle kaksi vuotiaat ovat vielä hyvin käsissä, kolme vuotiaat puhutaan pyörryksiin. Koskaan mikään asia ei tietenkään ole mustavalkoinen, ei tässäkään asiassa.

Joskus se potilaan rähjääminen on aivan luonnollista, kuten tämän sivun alussa totesin.