Olen laihduttanut useita kertoja ja saanutkin kiloja karistettua. Mutta niitä muutamaa ärsyttävää vuosien saatossa kertynyttä kiloa en ole saanut laihdutettua. En, vaikka olen tehnyt kaikkeni niiden tiputtamiseksi. Tai näin luulin aina tämän vuoden tammikuun puoleen väliin asti. Silloin nimittäin tapahtui muutos, jonka myötä vaaka näyttää nykyään sellaisia lukemia, josta olen viime vuosina voinut vain haaveilla. Ja jonka myötä liian pienenä ostetut housutkin menevät mukisematta jalkaan.
Tämä muutos on nimittäin pikkuveljeni, joka piti tiukkasanaisen puhuttelun tyylistäni laihduttaa ja totesi, että asiaan on tultava muutos. Olin samaa mieltä, joten yhteistuumin päätimme, että jatkossa pidetään punnitus x1 viikossa, jolloin lähetän vaa’an lukeman hänelle tekstiviestillä ja hän laittaa viikottaiset painot muistiin. Lisäksi vyötäröä mittaillaan muutaman viikon välein. Lisäksi sovimme herkkukalenterin pidosta, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että herkuttomasta päivästä saa rastin kalenteriin. Heti alkuun hän myös ilmoitti, että mitkään selitykset tai tekosyyt lipsumisesta tai painon noususta eivät häntä sitten kiinnosta. Herkuitta eläminen kun on niin yksinkertaista, että ne herkut vain jätetään syömättä. Joopa joo, en ollut ihan valmis allekirjoittamaan tätä väitettä.
Alku oli äärimmäisen vaikeaa, sillä kaikki herkut suorastaan huusivat nimeäni kaupassa ja kotona kaapissa. Lähes päivittäin soitin pikkuveljelleni ja vinguin, kuinka vaikeaa tämä kaikki on. Sieltä suunnalta ei sympatiaa juurikaan herunut, vaan käskettiin lopettamaan ininä ja keskittymään olennaiseen. Ja näinhän minä sitten lopulta teinkin. Jos ennen soitin tukipuheluita päivittäin, nyt sellaisia ei ole herkkuun liittyen ollut enää aikoihin. Niin se kroppa ja mieli vaan tottuu, kun jaksaa jonkin aikaa purra hammasta.
Toinen ongelma aiemmissa laihdutuksissa on ollut liikunta. Ei, ongelmaa ei ole ollut siinä, ettenkö urheilisi, vaan se, miten olen urheillut. Minä kun tykkään tuosta punttien nostelusta, on liikunta lähes yksinomaan keskittynyt aiemmin siihen. Sen seurauksena jo pitkään vaivannut olkapää sanoi lopullisesti sopimuksensa irti ja punttien nosteluun tuli kuukauden tauko. Niinpä pikkuveljeni laati rasvaa polttavan aerobisen ohjelman, joka sisälsi juoksua ja pyöräilyä. Ja kuinka ollakaan, paino alkoi tippumaan hurjaa vauhtia. Ei ihan minun juttu tuo aerobinen homma, mutta ei voi valittaakaan, kun vaakaa katsoo.
Nyt olkapää on jo paremmassa kunnossa ja punttien nostelu on tullut varovaisesti mukaan kuvioihin. Onneksi pikkuveljeni pitää huolta siitä, että liikunta ei ole liian yksipuolista, vaan aerobinen pidetään jatkossakin mukana kuvioissa. Itse kun sorrun edelleen helposti siihen, että teen vaan sitä, mistä tykkään. Ehkä juoksukin alkaa joskus tuntua nautinnolliselta, kun kunto vähän kasvaa. Projekti ei suinkaan ole vielä valmis, vaan tavoitteita tulee koko ajan lisää, ei vaan painoon liittyen vaan myös kunnon kohottamiseen.
-Johanna
Kommentoi