Täällä ollaan taas tietokoneen ääressä. Viime kerrasta onkin pitkä aika. Kahdessa kuukaudessa on ehtinyt tapahtua paljon, jopa niin paljon, että blogin nimi ”eroon raskauskiloista” täytyy kohta muuttaa ”eroon muuten vaan kertyneistä kiloista”. Raskauden aikana kertyneitä kiloja on jäljellä enää vajaa 1kg. Sen jälkeen on vielä tiputettavana noin 5kg, mutta ne kilot ovat kertyneet pikku hiljaa vuosien mittaan. Raskautta ei niistä voi syyttää, vaikka miten haluaisi. Mutta kuitenkin, tähän mennessä 18kg on karistettu vyötäröltä, takapuolesta ja reisistä. Ihan pakko kehua vähän itseään ja todeta, että hyvä Johanna, sinä teit sen!
Tälläkään kertaa kilot eivät ole tippuneet itsestään imettämällä. Ei todellakaan. Niiden eteen on ihan kirjaimellisesti vuodatettu verta, hikeä ja kyyneleitä. Ai miten niin? Noh, verta erilaisten ruhjeiden muodossa, joita hullumainen liikunta on tuonut tullessaan. Hikeä? Tarvitseeko sitä enempää selitellä? Kesä, helle, sykkeet maksimissa… mitä näitä nyt on. Kyyneleitä? Oi kyllä. Sattuu, hengitys salpautuu, huimaa, ahdistaa. Itku tulee vähemmästäkin. Ja siihen vielä päälle taistelu mielitekoja vastaan. Tämä kolmen combo on kuitenkin tuottanut tulosta ja vaatekaapista saa vetää jo joitain vanhoja vaatteita päälle. Eikä oma peilikuva okseta enää ihan niin paljon kuin ennen. Mutta ennen kuin tässä liikaa ylpistyy, niin pidetään tuo 5kg vielä kirkkaana mielessä.
Tulipa tuossa kilpailtuakin reilu kuukausi sitten penkkipunnerruksessa. Kisoihin valmistautuminen sujui edellisenä päivänä mansikkakakkua syöden ja olipa penkkiäkin tehty kaksi kertaa kuukauden aikana. Näin ollen oli selvää, että pääsylippua SM-kisoihin oli turha havitella. Lämmittely meni reisille ja söinkin siinä kisojen alkamista odotellessani jäätelön viereisestä jäätelökioskista. Motivaatio oli siis huipussaan. Nostin kaksi kertaa ja se riitti (kisoissa on siis normaalisti kolme nostovuoroa). Ensimmäiseen nostoon tankoon varma 47.5kg (mitä ***, miten voi painaa niin paljon???) ja toiseen sitten sen hetkisen kunnon maksimikokeilu 52.5kg. Jälkimmäinen oli todellakin maksimi, sillä jos kärpänen olisi ohikulkumatkalla istunut tangolle, tanko olisi lysähtänyt takaisin rinnalle. Hitaasti, mutta ei niin varmasti tanko nousi kuitenkin ylös ja hyväksyttiin tuomariäänin 3-0. Kiitos ja kumarrus, kisaaminen sai jäädä siihen. Niinpä SM-tulosraja jäi 5kg päähän.
Viime kirjoituksessani kerroin aloittaneeni crossfitin. Sillä tiellä olen edelleen. Ihastuin lajiin niin, ettei motivaatio riitä enää pelkkään raudan pumppaamiseen, vaan keho kaipaa kokonaisvaltaisempaa rääkkiä. Hapotusta lihaksissa, hengästymistä ja totaalista uupumista. Tuota kaikkea tarjoaa crossfit. Tosi asiahan on se, että ihminen on oikeasti hullu. Miksi ihmeessä ihminen haluaa harrastaa jotain sellaista, jossa oikeasti luulee kuolevansa joka kerta? Ja vielä maksaa siitä. Eikö vähän helpommallakin voisi päästä? Voisihan sitä käydä vaikka rauhallisilla sauvakävelylenkeillä, sykkeen ollessa mukavasti rasvanpolttotasolla, kuunnella linnunlaulua ja hyräillä itsekseen. Mutta ei, niin ei. Sykkeet on niin korkealla, että pykälänkin korotus menisi yli maksimin. Linnunlaulua ei kuulu, ainoastaan verenkohina ja sydämen syke humisee korvissa. Hyräillä ei voi, koska hengitys on niin piukassa. Kun treeni on ohi, katse etsii ämpäriä tai puskaa, johon voisi oksentaa. Kotimatkalla saa tehdä tosissaan huulet valkoisena töitä, että palautusjuoma pysyy mahassa. Kotiin kun pääsee, on niin poikki, että vauvan vaipanvaihto yläkerrassa tuntuu täysin mahdottomalta.
Illan treeniä odottaa aina pelonsekaisin tuntein. Aina kuitenkin toivoo, että jospa tänään olisikin sellainen kevyempi treeni. Eikö ihminen sitäkään asiaa opi, että jos kevyttä treeniä ei ole kertaakaan 2kk:n aikana ollut, sellaista tuskin tuleekaan? Ehkä sitten, kun sen asian tajuaa, saa vaihtaa lajia. Lepopäivinä keho kaipaa rääkkiä. Tulee levoton olo ja koko ajan pitäisi tehdä jotain. Eiköhän näillä oireilla voi jo tehdä diagnoosin itselleen: hullu mikä hullu eli urheiluhullu.
Loppuun vielä kuvia kuluneesta kesästä. Ensi kertaan!
-Johanna
Kommentoi