Vähän kiirettä on pitänyt viime aikoina ja on kirjoittelu jäänyt vähemmälle. Olemme parhaillaan muuttamassa uuteen kotiin, joten päivän jokainen treenitön tunti täyttyy pakkailusta, siivoilusta ja järjestämisestä. Tuntuu yksinkertaisesti siltä, että 24 tuntia päivässä ei riitä siihen, että saisi kaikki asiat hoidettua.
Niin kiire ei kuitenkaan ole ollut, että treeneistä olisi tingitty. Ongelmana on vaan ollut tuo selkäni, joka sanoo aina silloin tällöin sopimuksensa irti. Tämä ei ole ollenkaan hyvä asia, sillä heinäkuussa pidettävät kisat onkin jo kesäkuussa ja ylipainoa on kuusi kiloa. Tässä vaiheessa voinkin jo rehellisesti todeta, että en tule tuolloin nostamaan SM-tulosrajaa, sillä isommassa painoluokassa raja on 7.5kg päässä nykyisestä kunnosta… Joten katseet on suunnattava ensi vuoden varuste SM-kilpailuihin. Harmittaa, mutta ei sille mitään mahda.
Aloitin tällä viikolla uuden harrastuksen; crossfitin. Ilmoittauduin alkeiskurssille jo tammikuussa ollessani raskaana, sillä laji on hyvin suosittu täällä meillä päin ja kurssit täyttyvät nopeasti. Heti ensimmäisellä kerralla sain todeta, että aerobista kuntoa olisi kannattanut nostaa surkeasta tasosta vähintään tyydyttävälle tasolle ennen kurssia. Alkutesti nimittäin palautti maanpinnalle ja sain todeta olevani erittäin huonossa kunnossa. Siinä ei paljon voimaa mittailtu ja viettämäni tunnit punttisalilla eivät auttaneet asiaa. Lohduttauduin kuitenkin sillä, että tältä tasolta on mahdollisuus vain parantaa, huonommaksi ei voi enää mennä. Jostain syystä tuon testin jälkeen kuitenkin odotin jo seuraavan päivän treenejä, vaikka siinä juostessa silmissä sumeni ja etsin jo katseellani paikkaa, johon voisin oksentaa. Kyllä ihminen on hullu.
Odotukset tuon kurssin suhteen ovat suuret. Olen jo asettanut itselleni välitavoitteita painon suhteen ja luvannut itselleni, että etapin saavutettuani saan palkita itseni uusilla treenivaatteilla. Lisäksi olen pystynyt tuon kurssin ansiosta pidättäytymään herkuista huomattavasti aiempaa paremmin, sillä kurssi on neljä kertaa viikossa ja niinä päivinä ei yksinkertaisesti voi herkutella tai noutaja saapuu illan treeneissä. Huomista viikkopunnitusta odotankin pitkästä aikaa innolla, sillä toivon ja luotan siihen, että paino on taas tippunut. Siitäkin huolimatta, että esikoinen totesi eräänä päivänä pyörälenkillä, että ”äiti, iso peppu.”.
Tällaista tällä kertaa, nyt täytyy taas mennä muuttamaan kotia uuteen osoitteeseen ja valmistautumaan illan treenikoitokseen. Loppuun pari kuvaa mäkijuoksutreenistä, johon esikoinenkin innoissaan osallistui.
-Johanna
Kommentoi