Tämän kirjoituksen idea muodostui viime viikonloppuisesta neljän päivän harjoittelurupeamasta. Kaikissa tehdyissä treeneissä oli menoa ja meininkiä yhdessä toisten samanhenkisten kanssa. Hyvä treenisetti tuli tehtyä loistavassa porukassa toisiamme kannustaen ja sparraten.
Yksilölajin urheilijana harjoittelua tulee tehtyä aika paljon yksin. Onhan se toki helppoa, kun harjoitusten ei tarvitse olla sidottuina mihinkään tiettyyn aikaan tai paikkaan, vaan voi mennä silloin kuin se itselleen sopii. Monille on varmasti tuttu ilmiö, että kiireisen arjen keskellä aikataulujen yhteensovittaminen voi olla haastavaa useamman liikkujan kesken ja on vain helpompaa tehdä harjoitukset omien aikataulujen mukaisesti.
Ihminen on sosiaalinen eläin, joka tarvitsee muita ihmisiä lähelleen. Yhdessä tekeminen samanhenkisten kanssa on mielestäni hyvin palkitsevaa ja aina, kun vain mahdollista pyrin itse tekemään harjoituksia toisten kanssa. Useimmiten harjoituksista tulee paljon moniulotteisempia kuin yksin tehtyinä. Vaikkakin liikkumisessa isossa roolissa on fyysinen suoritus, niin siitä ei voi mielestäni erottaa psyykkistä eikä sosiaalista puolta. Ihminen on kokonaisuus, joka ei toimi kuten kone. Sosiaaliset kontaktit ovat ihmiselle tärkeitä, eikä niiden arvoa saa vähätellä. Treenikavereiden kanssa keskustelut ja yhdessä tekeminen ovat juuri niitä asioita, joita tarvitaan yksin puurtamisen oheen. Usein yhdessä lenkillä pohditaan asioita laidasta laitaan, vaihdetaan näkemyksiä harjoittelusta, käydään läpi omassa tekemisessä olevia haasteita ja pyritään löytämään uudenlaisia näkökulmia asioihin. Kultaakin kalliimpia ovat yhteiset ”terapialenkit”, joissa parannetaan maailmaa ja käydään läpi niin ilot kuin surut. Nuo lenkit ovat psyykkistä huoltoa parhaimmillaan.
Harjoiteltaessa samantasoisten tai itseään parempien seurassa tulee tehtyä todella laadukkaita harjoituksia ja usein huomaa pystyvänsä sellaisiin suorituksiin, joita yksin ei olisi pystynyt tekemään. Viimeisimmistä ampumahiihdon MM-kisoista jäi mieleen keskustelu, jossa nousi esiin ruotsalaisten ampumahiihtäjien tason nousu viimeisten vuosien aikana. Ruotsissa on panostettu viime vuosina ryhmäharjoitteluun, ja se kyllä nyt näkyy tuloksissa. Kilpaurheilussa kilpailunomaisuutta tulisi mielestäni sisällyttää harjoitteluun ympäri vuoden ja mikäpä olisikaan parempi tapa simuloida kisoja kuin porukalla harjoittelemalla. Nuo harjoitukset kehittävät mitä parhaiten sekä fyysistä että psyykkistä vahvuutta, joita nimenomaan tarvitaan kilpailutilanteessa. Ja onhan se vain niin, että pahaa oloa ja väsymystä kestää paremmin, kuin toinen on samassa jamassa vierellä menossa.
Mentorointia käytetään paljon yritysmaailmassa ja se on tuttua myös työni kautta. Mentoroinnin ideanahan on tiedon, osaamisen ja ammattitaidon jakaminen mentorin ja oppijan välillä, siten että molemmat hyötyvät yhteistyöstä. Mentoroinnin kaltainen toiminta olisi todella arvokasta myös urheilumaailmassa. Itse koen, että kokeneet urheilijat ovat mitä parhaimpia oppi-isiä ja -äitejä oli kyseessä sitten urheilu-uransa alussa oleva nuori tai jo kokeneempi urheilija, joka kaipaa syvempää pohdintaa omaan tekemiseensä. Kokeneilta konkareilta saa todella arvokkaita neuvoja, joita voi hyödyntää omassa harjoittelussa tai vaikka kisatilanteissa.
Kommentoi